Tässä taas alkuviikon itkenyt. Kuinka jouduinkaan tähän tilanteeseen josta ulospääsyä ei meinannut löytyä. Mä en tunne enää itseäni, enkä näe enää sitä iloista ihmistä joka oikeasti olen.

Lurjus jatkaa kaljan juontia ja niitä perskännejään viikonloppuisin. Minä vain itkeä pillitän kun parempaankaan en ole pystynyt. Henkisesti alan olla niin poikki, että epäilen jo omaa itseäni. Olenko oikeasti niin paha ja huono vaimo, etten saa mitään aikaiseksi. Viikkojen ajan olen ollut joku toinen, joku joka en halua olla. Mutta nyt haluan muutoksen. En halua että kaljapiru ottaa minustakin otteen, jota se on kovasti yrittänyt. Olen kaljapirua fiksumpi ja lopetin sauna/ilta kaljojen (ruhtinaallisten 2-4kpl) juomisen.

Otin ensimmäisen askeleen, päätin etten jää asumaan Lurjuksen rinnalle, en anna hänelle enää niitä voimavaroja, joita tarvitsen päästäkseni eroon. Otin toisen askeleen, rupesin etsimään mulle ja lapsille toista kotia. Asuntotarjonta on mitätön, mutta tällä kertaa muutan vaikka pienempään asuntoon, että pääsen taas jaloilleni.

Minusta tuntuu pahalle, tuska puskee ulos. En tiedä koostuuko tuska siitä tunteesta, jota rakkaudeksi olen nimittänyt vai siitä että minun on pakko lähteä ennenkuin on liian myöhäistä. Sen muutaman kerran vuoden aikana kuulleena toisten suusta (mä en ikinä kohtelisi vaimoani kuin lurjus sua kohtelee) ja nyt pitkin viikkoa miettiessäni, en löydä edes sanoja miten lurjus mua sit kohtelee. Mä en tiedä, mä en näe sitä samalla tavalla, kuin muut. Kuinka Lurjus mua kohtelee? Onko hänen kohtelunsa kuin likainen tiskirätti, alistaako hän minua, käsitteleekö kuin "halpaa" h**raa. Voi miksi minä vaan en näe?

Asia pitäisi ottaa vielä Lurjuksen kanssa käsittelyyn. Soitanko vai odotanko, että hän kotiin palaa. Kuinka väärin on odottaakaan häntä "kotiin"viikonlopun viettoon ja kertoa vasta sitten, mutta kuinka väärin on kertoa elämän muuttava asia puhelimessa. Mä satutan häntä kumminkin valitsempa kuinkapäin tahansa.

Halusinko tätä... en, en halunnut. Halusin kauniin ja hyvän avioliiton, joka kantaa kuolemaan saakka. Mutta ymmärsin myös, ettei kaikkea tarvitse sietää, ja parempi luovuttaa silloin, kun välitkin on suhteessa melko hyvät.